Marko Hautala: Leväluhta

Marko Hautalan aiemmin lukemani teokset Pimeän arkkitehti ja Kuokkamummo ovat onnistuneet aiheuttamaan allekirjoittaneessa kunnon pelontunteita ja tartuin Leväluhtaan toiveikkaana, että myös se toimisi. Tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä! Kirja oli todella loistava kokonaisuus ja piti lujasti otteessaan.

Tarina kietoutuu yhden perheen ympärille ja erityisesti perheen lapsiin, Meeriin ja Lariin. Meeri jättää perheensä palatakseen takaisin kotimaisemiin. Isä on kuollut oudoissa olosuhteissa, veli Lari on mielisairaalassa ja äiti ei puhu enää. Kaikki ympäristössä on tuttua, mutta silti jotenkin hieman vinksallaan. Isä kuoli lähellä sijaitsevaan suohautaan, Leväluhtaan, jonne on vuosisatojen ajan hukutettu satoja ihmisiä, pääsääntöisesti naisia ja lapsia.

Kirja käy läpi menneisyyttä ja sitä kaikkea, minkä käsittely jäi kesken, kun Meeri muutti pois ja Lari joutui mielisairaalaan. Hiljalleen alkaa avautua vyyhti, jonka avaamista ei kenties olisi pitänyt koskaan aloittaakaan. Kauhu hiipii esiin hiljalleen ja palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Mielestäni Leväluhta on rakennettu todella hyvin. Se jatkaa taattua Hautala-tasoa, eikä jätä lukijaa rauhaan. Se kutkuttelee mieltä ja pakottaa jatkamaan eteenpäin, ja kauhu roikkuu lähes koko ajan läsnä päästämättä täysin otteestaan oikein missään vaiheessa. Mielessä herättää hieman ristiriitaisia tunteita se, että nuori Lari oli black metal -fani. Toisaalta se kuvastaa ja alleviivaa sitä tuskaa, mikä nuorella, isänsä menettäneellä pojalla voi sisällään velloa, mutta samaan aikaan se tuntuu sellaiselta kliseiseltä, “niinpä tietenkin”. Pieni sivuseikka, mutta silti hieman kaihertava.